Tervetuloa uusille Mattilan tilan kotisivuille

Mattilan ylämaankarjalle on vihdoin avattu uudet kotisivut, joissa esitellään elämää Mattilan tilalta käsin. Haluamme toivottaa teille kaikille iloisia hetkiä sivuillamme ja hyvää uutta vuotta 2013!

Touhukas päivä alkukesästä

Laitumen vaihdos käynnissä Remu-koiran näyttäessä suuntaa omalla esimerkillään.

 

Tulevathan kaikki perästä?

Voitto-isäntä hiehojen parissa. Tämähän meiltä käy!

Savolainen rodeo

Julkaistu Suomen Highland Cattle Clubin vuosikirjassa 2012

Jo parin päivän ajan siitä on puhuttu:" ne elukat pitäes suaha jo toeselle laetumelle.Alakaavat kohta karkaella, kun ruokamua kääp jo vähhii." Aita on jo uudelle laidunlohkolle värkätty valmiiksi. Nyt olisi siirryttävä seuraavaan vaiheeseen. Muutoin ollaan kuin savolaisessa projektissa. Homma on toteuttamista vaille valmis.

Kerrankin olen valmistellut siirron kaiken taiteen sääntöjen  mukaan.Vetänyt langat myös tienvarteen niin , ettei lehmät saisi päähänsä poiketa tieltä. Niinpä h-hetki on juuri nyt.  Siskoni on saapunut paikalle eläväksi esteeksi ja liikenteenopastajaksi.Kuljetamme sonnin ja lehmät vasikoineen kylätietä pitkin noin kilometrin matkan uudelle laidunlohkolle. Reippaasti askellamme tositoimiin. Siskopisara jää tienristeykseen, minä ja parempipuoliskoni Riki-koiran kanssa elukoiden luo. Jotenkin lehmät älyävät, että nyt on viimeinkin se päivä, jolloin päästään vihreämmille niityille.  Lehmät laukkaavat kuin hutulan hurjat veräjän eteen. Laskemme, että kaikki vasikat ovat myös völjyssä ja eikun veräjä auki. Lähden kepintorrakon ja jauhosankon kanssa kulkemaan edeltä. Elukkalauma tulee tasaisen varmasti takanani ja parempipuolisko koiran kanssa jälkiviisaina perässä. Saan jotenkuten varjeltua, että kantturat pysyvät takanani, niin kovat menohalut niillä tuntuu nyt olevan.

Risteys ohitetaan tyylikkäästi. Ehdin ajatella, että kerrankin homma onnistuu kuin luomisentyö.

SITTEN...

Tien vasemmalla puolen on laidun, johon yksi vasikanjuuttaista, en paremmin sano, luikahtaa aidan alitse. Jälkijoukko menee sitä ohjailemaan muiden mukaan. Minä menen kuin juna enempiä taakseni vilkuilematta, koska muu lauma päättää mennä eteenpäin. Tilanne karkaa muuten hanskasta! Vasikan aivotoimintaan ei mahdu, että samasta aidasta voi langan ali mennä myös tielle muun lauman ja varsinkin emän perään. Jälkijoukko katsoo paremmaksi jättää jääräpäisen vasikan ja tulla varmistamaan, että lauma pääsee uudelle lohkolle. Villa-lehmä, jonka vasikka jäi karkuteille, ei edes huomaa sen puuttuvan. Se alkaa syödä ahneesti uutta heinää, ihan kuin olisi ollut nälässä viikkokaupalla. Me, vasikanmetsästyspartio, lähdemme pyydystämään kadonnutta lammasta, eikun siis tällä kertaa vasikkaa, mieli mustana.

 -"On se sitten .....kele, ettee millonkaa, ee sittä yhtä kertoo passoo käävä niin, että kaekki mänis kerralla." jupisi parempipuoliskoni.

-"No, elähän nyt, jospa myö suatas se oeksuunnissaan hookuteltua tulemaan",yritän lohduttaa. Takaraivossa takoo koko ajan, että monenkohan tunnin savotta lienöön edessä. Aukaistaan veräjä, siskopisara liikenteenohjaajaksi tielle. Me paremmanpuoliskon ja koiran  kanssa vähän kerrallaan ohjataan vasikkaa veräjätä kohti.

No siinä, siinä , siinä se nyt on , ihan veräjän suulla....

-Voe .....tana, nyt se juutas kiänty takasi. Mikä hitto nuita kelleetä vaevoo! Eevät ymmärrä ommoo parastaa."

Kun käytiin pari kolme kertaa  sama homma uudelleen samoin tuloksin,  sanoin paremmallepuoliskolleni useamman kerran, että -" kää hakemassa mönkkäerj ,sillä myö suahaan tuo tolokuton vasikka poes emäsä luo." Vaan ei, sukset eivät souda mönkijän hakuun! Vielä pari kertaa saimme vasikan aivan hollille veräjän lähelle. Kerta kaikkiaan vasikka ei uskalla mennä tielle. Minulla alkaa jo kiukku  kiehua.

 -"Jo lie helevetti, ettet sua haettua yhtä mönkijjöö! karjaisen ja lähden askeltamaan kotia ja mönkkäriä kohti. Askel on vetävä, jos tällä vauhdilla tulisi paineltua useamminkin, niin alkaisi kilot karista.

Hyppään mönkijän selkään ja vauhtia riittää niin, että pikkukivet sinkoilevat alla. Adrenaliini jyllää kuin formulakuskeilla, kun päästelen kohti laidunta. Siinäpä ei kauaa kakatella, kun olen jo vasikan perässä. Moneen kertaan jahdattu vasikka on jo tietysti hermona, kun päästelen sen sivulla pitkin peltoa johdattaen sitä kohti veräjää.

 -" No, nyt se kele meenoo vieläkii kiäntyä......

Laitan kaasun pohjaan, ettei vasikalla ole tilaisuutta lähteä pois aidan viereltä. Yht'äkkiä silmieni edessä on aita ja sen takana oja. Yritän paniikkijarrutusta, mutta matka on liian lyhyt pysähtymiseen .Syöksyn mönkijän kanssa aidan läpi ( onneksi ei ole hightensile aita), eturenkaat ovat jo ojassa. Äkkipysähdys mönkkärille, mutta ei minulle. Menen kuin ohjus mönkijän yli, onneksi minulla on tuota rasvakerrosta pehmikkeenä. Mahani hidastaa hieman vauhtia, kun sukellan ohjauskahvojen yli. Sekunnissa olen mahallani tiellä, kämmenet sorassa, nahka rikkoutuneena.

Ravistelen päätäni, olenko vielä yhtenä kappaleena tällaisen JYTKYN jälkeen?

Katson vähän hölmönä pellolle, jossa parempipuoliskoni nauraa vedet silmissä. Siskopisara juoksee kohti  huutaen, että- "sattuko pahasti?"

 -" No, eepä taenna? Taes vuan nahkat kuoriitua kämmenistä, reesistä ja mahasta. Ja sinnäe helekutti vuan siinä hirnut!"  karjaisen paremmallepuoliskolle.

-"No, en kaet minä muuten, oelj vaen niin huvittavan näköstä",  se mutisee  siinä viattoman näkösenä.

Hiljasesta päästä parempipuoliskoni ottaa mönkijän ja niin vasikka saadaan tielle. Ettei homma kävisi liian helposti, se lähtee juosta potaltamaan entistä laidunta kohti. Eipä siinä muu auta, kuin käydä hakemassa Villa-lehmä narunjatkoksi ja taluttaa se tietä pitkin vasikkansa luo. Vasikka huutaa hätäänsä ja kun emä vastaa sille, ponkaisee se tyhmyyden huippu, en paremmin sano, emänsä vierelle. Teemme täyskäännöksen kohti vihreitä niittyjä ja niin kohta on koko lauma vihdoin koossa.

Seuraavana aamuna ylösnoustessa olo on kuin mankelin läpi kulkeneena. Nätit "sirosääreni" ovat mustat, samoin maharustinkini. Mutta vähätpä niistä, onneksi ei henkikulta karannut.Tai mennyt liikuntakyky, ajattelen. Sekin mahdollisuus oli tarjolla. Ei  nimittäin tullut tällättyä kypärää päähän, kun otin ajopelin alleni. Saa olla viimeinen kerta, kun moisia kierroksia mönkkärillä otan, vaikka sitä vielä eläintensiirrossa käyttäisinkin, päätän. Katson ulos puutarhaani ja ajattelen, taas on uusi kesäinen  päivä alkamassa. ONNEKSI!

Tämä tarina on tosi.